Aurinkojaspis on mahdottoman kaunis kivi. Harmikseni oli pakko yhdistää tummaa kuparia ja hopeaa samaan koruun, koska koukkujen oli oltava hopeaa. Ehkä tuunaan tuota hopeaosan pallukkaa vielä jollain metallintuunausaineella.
Kuvaustelineenä on vanha mittakippo. Tai mittapurkki. Tai joku sellainen. Mutta siis apteekin hyllyltä perintönä saatu ohuenohut kaadin, jossa on mitta-asteikko. Se on mitä viehättävin yhden pikkukukan maljakkona, mutta vielä parempi kuvaustelineenä.
Viime talvisen muuton jälkeen koruja ja tuunauksia on syntynyt Verstaassa. Helmille, maaleille, ompelukoneille, kankaille, papereille, leikkureille ja massoille (ja myrkyllisille aineille) on ihan oma pieni kammarinsa. Voitte arvata, miten rakas se on. Vaikka tässä elämäntilanteessa siellä ei paljon ehdi ollakaan, niin sitä tärkeämpi se on: paikka, jonne työt voi jättää keskeneräisenä odottamaan.
Ikkunoista näkyy marjapensasosasto ja pala puutarhaa, joka päättyy metsänreunaan. Puut ovat vuodenaikojen mukaan todella inspiroivia eri väreineen ja tunnelmineen. Mistään ei kuulu mitään, tietä ei ole lähistöllä ja satunnaisena vieraana taivaalla näkyy korppi.
Kolme seinää ja pari huonekalua odottaa vielä maalausta. Huoneen päävärit ovat pellava, kerma ja turkoosi. Sinne tänne olen laittanut esille inspiroivia asioita, kuten useimmin käytössä olevia nauhoja, tärkeimpiä koruja, vanhoja, tyylikkäitä kortteja ja mainioita lehtileikkeitä, kuten vuoden 1939 Suomen Kuvalehdestä leikelty hurmaava mainos, jossa "Irma ei saa unta".
Tulkoon vain villasukka-aika. Olen raskaasti aseistautunut sitä vastaan pensselein ja punsselein.
torstai 30. elokuuta 2012
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Miniasioita
Maitolasiopaalit kierivät vastaan helmilaatikossa. Väri on täysin taustasta riippuvainen. Ikkunaa vasten nostettuna ne ovat voikukan keltaisia, luonnonvalossa läpinäkymättömän valkoisia ja tummaa taustaa vasten taivaansinisiä. Isot ja painavat pisarat ovat itsessään näyttäviä, eivätkä ne kaivanneet seurakseen kuin pätkän hopeaa.
Sitten muihin aiheisiin.
Kesän tuunaushaasteena on ollut siskoni 70-luvulta peräisin oleva nukkekoti, jolla itsekin leikin pienenä. Se on aitoa vaneria ja muovia kokolattiamattoineen. Muutama alkuperäinen kaluste ja yksi nukkekin löytyy, myöhemmin ostetuissa muovikalusteissa lukee "Made in West Germany". O tempora!
Nukkekoti tulee lasten käyttöön, ei varsinaisesti minun askarteluprojektikseni. Talo ei kaivannut kuin pesun ja muutaman uuden paperitapetin. Lapset sen sijaan tahtoivat huonekaluja. Mieluiten heti paikalla. Äiti jooko. Tee ne. Nyt, äiti.
Väsäsin huonekalut saman tien, vielä yöpaidassa, aamupalapöydässä käsillä olevasta materiaalista eli tyhjästä maitopurkista. Taittelin siitä nojatuolit, sohvan ja sängyt, jotka sitten päällystin kankaalla.
Samalla tuli tarve tehdä muitakin minijuttuja, mutta sellaiselle henkilölle, joka ei ensisijaisesti riko niitä. Niinpä Kommervenkkilä sai yllätyspaketissa käsityötarvikkeita: polymeerisavesta tehdyn punoskorin ja nappeja, lasihelmisen kristallikruunun ja muista materiaaleista väsättyjä pikkujuttuja.
Olisi ollut synti pakata yllätykset huolimattomasti. Halusin pakkauksenkin olevan vähän viehättävämpi kuin pelkkä kuplamuovi. Mukana menneestä itsetehdystä kortista voi myös irrottaa tarvikkeita nukkekotiin.
Lopuksi vielä kolmivuotiaan tuotos. Tenava sieppasi Verstaasta pari tyhjää korttipohjaa, koska aikoi tehdä "ponien talon". Saksetkin piti saada (älä sitten leikkaa TAAS sitä tukkaa, se ei kasva takaisin kovin nopeasti) ja liimaa (ei suuhun eikä verhoon, muista). Ja ihan oikea 3D-ponitalo sieltä sitten putkahti.
Samainen napero kuljetti äsken päiväkodista kotiin suuren yllätyksen. Se oli kolme senttiä pitkä, nuhraantunut, fuksianpunainen villalankanöyhtä. "Mä löysin näin hienon aarteen! Mä toin sen sulle, äiti, niin että sä voit ottaa sen sun askartelutarvikkeeksi ja askarrella siitä jotain! Tee vaikka rusetti johonkin korttiin!"
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Hallitsijana tänään: toffee
Tämän korun värit pitää vain kuvitella mielessään: silkkinauha on lattekahvin väristä ja aurinkojaspishelmet toffeeta, kermaa ja nougat'ta. Ai miten niin sokerinhimoa havaittavissa?
Korusta tuli saman tien yksi monikäyttöisimmistä koruistani. Yksinkertainen sommittelu antaa tilaa noille herkullisille sävyille...
Eipä varmaan äkkiseltään uskoisi, että tätä on turattu noin vuoden päivät... Inspiraatio antaa joskus odotella itseään pitkään tai vielä pidempään.
Korujen parissa en kesällä juurikaan viihtynyt, sillä sormissa polttelivat muut materiaalit: paperit, musteet, kankaat, pitsit ja maalit, oi ne ihanat maalit...
Ylemmässä kuvassa olevan kortin tein niinikään toffeen kiilto silmissä. Sen sisäpuolella on hauskaa mekaniikkaa, mutta sitä en tullut kuvanneeksi ja kortti on jo lähtenyt maailmalle.
Alemman kuvan pikkutaulun tein pellavasta, vanhoista, käsin virkatuista pitseistä ja pienistä ylijäämätarvikkeista. "Kyllä-hetket" on osuva nimi, koska kuvattavat harvoin suostuvat seisomaan kuvaustilanteessa hiljaa paikoillaan.
Ylempi taulu on A3-kokoinen ja se esittää sen saajaa. En tullut kysyneeksi häneltä lupaa ottamani kuvan julkaisuun tunnistettavassa muodossa, joten filtteroin silmät... ;.-) Taustalla on kuvia, jotka tavalla tai toisella liittyvät hänen elämäänsä.
Alimman pikkutaulun pääkuva teksteineen on on leikelty vuoden 1939 Suomen Kuvalehdestä. Taulu lähti henkilölle, joka harmitteli heittelevää painoansa. Tekstissä sanotaan näin:
"Kukaan ei voi sanoa minua enää laihaksi ja luisevaksi. Erikoisen laihat ihmisethän ovat usein hermostuneita. Te voitte paremmin, olette hauskemman näköinen, kun ruumiinne on täyteläinen (laihuus ja luisevuus eivät suinkaan vastaa käsitettä kaunis)."
Korusta tuli saman tien yksi monikäyttöisimmistä koruistani. Yksinkertainen sommittelu antaa tilaa noille herkullisille sävyille...
Eipä varmaan äkkiseltään uskoisi, että tätä on turattu noin vuoden päivät... Inspiraatio antaa joskus odotella itseään pitkään tai vielä pidempään.
Korujen parissa en kesällä juurikaan viihtynyt, sillä sormissa polttelivat muut materiaalit: paperit, musteet, kankaat, pitsit ja maalit, oi ne ihanat maalit...
Ylemmässä kuvassa olevan kortin tein niinikään toffeen kiilto silmissä. Sen sisäpuolella on hauskaa mekaniikkaa, mutta sitä en tullut kuvanneeksi ja kortti on jo lähtenyt maailmalle.
Alemman kuvan pikkutaulun tein pellavasta, vanhoista, käsin virkatuista pitseistä ja pienistä ylijäämätarvikkeista. "Kyllä-hetket" on osuva nimi, koska kuvattavat harvoin suostuvat seisomaan kuvaustilanteessa hiljaa paikoillaan.
Ylempi taulu on A3-kokoinen ja se esittää sen saajaa. En tullut kysyneeksi häneltä lupaa ottamani kuvan julkaisuun tunnistettavassa muodossa, joten filtteroin silmät... ;.-) Taustalla on kuvia, jotka tavalla tai toisella liittyvät hänen elämäänsä.
Alimman pikkutaulun pääkuva teksteineen on on leikelty vuoden 1939 Suomen Kuvalehdestä. Taulu lähti henkilölle, joka harmitteli heittelevää painoansa. Tekstissä sanotaan näin:
"Kukaan ei voi sanoa minua enää laihaksi ja luisevaksi. Erikoisen laihat ihmisethän ovat usein hermostuneita. Te voitte paremmin, olette hauskemman näköinen, kun ruumiinne on täyteläinen (laihuus ja luisevuus eivät suinkaan vastaa käsitettä kaunis)."
Tunnisteet:
Kaulakorut,
Kortit,
Korukivet,
Muu,
Tuunaus ja kierrätys
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)